Elämäni vaikein päivä

Silmät itkusta väsyneenä, mutta pakko se on täälläkin sanoa. Rufusta ei enää ole tai on se vielä meidän parvekkeella odottamasta huomista matkaa tuhkattavaksi, omassa pedissä omien lempilelujen kanssa. Niin vaikea päätös kuin se olikin, mutta se oli oikea. Rufus toi elämääni paljon iloa ja tietysti välillä myös surua, olihan poitsu niin useasti kipeä. Ihana kuitenkin ajatella, että nyt se tuolla kirmaa iloisesti ilman mitään kipuja ja sillä on hyvä olla. Ensimmäinen suuri rakkauteni ja ihan ensimmäinen oma lemmikkini. Sanat ei voi koskaan kertoa kuinka paljon häntä rakastan, mut kyl te tiiätte ja ymmärrätte. ♥

Rufus meni eilen todella huonoksi, ettei ruoka enää maistunut ollenkaan ruokahalua stimuloivista lääkkeistä huolimatta. Rufus oli niin väsynyt, että hän halusi viettää viimeiset hetket vessassa Cocon kanssa. Pissalla käyntikin oli pojasta niin raskasta ettei hän enää jaksanut edes pippeliä pestä. Ei se haitannut vaikka vähän pissalle tuoksuikin. Onneksi yön poika nukkui mamman jaloissa ja päästi viimeiset yölliset jodlaukset niin että mamma heräsi. Märkäruoka ei kyllä maistunut ollenkaan kun koitin sitä yöllä antaa. Aamulla sitä vielä jaksoi toivoa jos mirtazapin laittaisi Rufuksen huutamaan nälkää, mutta turhaan. Rufus ei silti voinut vastustaa Felineporta 21 kanapurkkia ja söi siitä ainakin puolet viimeisenä ateriana. Se oli Ruffen lemppariherkku kautta aikojen, harmi vain ettei sitä allergioiden vuoksi pystynyt syöttämään. Blogihiljaisuus on johtunut tästä ihan kamalasta stressistä joka on nyt ollut koko talven. Helpottunut olo siltäkin osin ettei enää tarvitse stressata niin kamalalta kuin se kuulostaakin, mutta kyllä tuo kissan sairastelu on kova pala itsekullekin. Kaikki me kuitenkin Ruffen hyväksi tehtiin eikä annettu periksi missään vaiheessa, paitsi nyt kun kissasta oikeasti näki että hän haluaa pois niille vihreille niityille ja sinne hän tänään pääsi suukkojen syleilyssä. ♥

♥ Lepää rauhassa Rufus 5.11.2012-12.4.18 elämäni kissa ♥